Tässä maailmassa

Kirjoittaminen on jäänyt pitkäksi aikaa. On ollut täysinäistä arkea ja bonuksena vatsa- ja räkätauteja. Mutta mieli on silti vahvasti plussalla, siitä olen iloinnut! Tuntuu kuin näkisin taas maailman enemmän sellaisena kuin se oikeasti on. Enää pariin viikkoon en ole ajatellut kuolemaa missään muodossa enkä toivonut sydänkohtausta tai rekan alle jäämistä - aika karuja juttuja sitä on tullutkin toivottua, kun jäin jälkikäteen ajattelee...

Arki on täyttä työtä, mutta jaksan sen nyt. Yötkin. Lääkkeet toimivat enkä ole saanut niistä sivuvaikutuksia. Olo on ollut päivä päivältä parempi. Elämä ei ole enää pelkkää mustaa masennusmöykkyä ja tuskaisaa ahdistusta. Ihmisetkin ovat ehkä sittenkin enimmäkseen ihan mukavia. Etenkin nämä omat ihmiset!

Masennuksen syövereissä olin varma, että ihmiset näkevät minusta kilometrin päähän, että olen ihan surkea ja epäonnistunut äiti. En pitänyt mitenkään mahdollisena, että kukaan pitäisi minusta tai haluaisi tavata minua. Jos joku katsoi minuun päin, ajattelin sen aina johtuvan siitä, että olen jotenkin vastenmielinen.

Nyt, kun oma olo parempi ja valoisampi, jo tässä maailmassa läsnä, on ihmisten kanssa oleminenkin taas mukavaa. En märehdi koko ajan omaa napaani tai väkisin luokittele itseäni epäonnistuneeksi. Enkä enää usko, että muutkaan automaattisesti pitävät minua luuserina.

Olen takaisin taas tässä maailmassa. Tuntuu kuin olisi hypännyt pois mustasta aukosta, syvältä masennuksen syövereistä. Olen niin onnellinen!

Toiveikkaana

Jännitin keskiviikkoista lääkärikäyntiä. Pelkäsin itkeväni ja ajattelin, etten saisi kerrottua mitään järkevää. Jännitin sitäkin, kun lääkäreiden kanssa ei aina synkkaa. Jos huono tuuri käy, voi vastassa olla tunnekylmä ja ymmärtämätön ihminen. Onneksi tällä kertaa oli hyvä lääkäri. Riittävän empaattinen ja riittävän etäinen samalla kertaa. En itkenyt edes, osasin puhua ilman isompia pätkimisiä ja sain kaksi lääkereseptiä. Tärkeämpi niistä oli mielialalääkitys (serotoniinin takaisinoton estolääkitys) ja toinen nukahtamislääke niitä öitä varten, kun mies pystyy hoitamaan vauvan heräämiset.

Mieliala on ollut parempi ja tasaisempi. Pelkäsin sivuvaikutuksia, mutta lienen säästynyt isoimmilta, ainakin toistaiseksi. Parina ensimmäisenä päivänä tunsin hetkittäistä "ulkopuolisuutta" elämästäni. Ikäänkuin olisin tarkkaillut itseäni parin metrin päästä: tuossa tuo menee lasten kanssa leikkipuistoon ja yrittää jutella järkeviä toisen äidin kanssa. Ajattelin sitäkin, että mitähän se toinen olisi mahtanut ajatella, kun olisin esitellyt itseni: "Hei, olen hullu ja syön mielialalääkkeitä" :D 

Olen toiveikas, mutta kuten sanotaan - toivo parasta ja varaudu pahimpaan. Voi tulla mitä vain. Toivon kuitenkin niin kovasti, että pahin olisi jo takana ja saisin alleni kiinteää maata. Jos jotain positiivista tästä kaikesta haluaa etsiä, niin ainakin haluan uskoa, että tämän jälkeen itsetuntemukseni on karttunut roimasti. Kuten psykologikin sanoi, niin isot elämänkriisit pakottavat muuttamaan ajattelu- ja/tai toimintatapoja. En halua ajatella käyneeni (sillä ajattelen pahimman todella olevan jo mennyttä) niin pohjalla ihan turhan takia. Ainakin yksi asia on varmaa: iloitsen entistä enemmän jokaisesta hyvästä päivästä! Onni on niin särkyvää...

Hyvinä päivinä

Tämän masennuksen kanssa eläminen on kuin aalloilla keikkuisi. Pohjalla ollessaan kuvittelee hukkuvansa/kuolevansa/häviävänsä koko maailmasta ja sitä toivoisikin. Ensin sitä pelkää kuolevansa, ja sitten pelkää, ettei kuolisikaan. Että joutuu kitumaan maanpäällisessä helvetissä ikuisesti. Pahoina hetkinä ei kykene näkemään missään mitään hyvää, vaan kaikki on ihan paskaa, mustaa ja pahaa. Kukaan ihminen ei ole hyvä, ja lapsetkin ovat olemassa suistaakseen äitinsä hulluuteen.

Sitten suuri osa elämästä on sellaista laimeaa ja haileaa hattaraa. Muisti ei toimi, olo on kuin elämää suuremmassa krapulassa, väsymys painaa - mutta tsemppaamalla jotenkin selviää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja sitten on niitä hyviä päiviä, jolloin näkee jopa auringonpilkahduksia ja jaksaa nauraa. Silloin sitä melkein voisi kuvitella olevansa terve. Ja juuri niiden hyvien päivien takia jätin aikoinani hakematta apua. Kuvittelin olevani sittenkin ihan ok. Onhan niitä väsyneitä päiviä kenellä tahansa, kyllä tämä tästä, ihan hyvinhän minä jaksan. Kuitenkin seuraava aallonpohja voi olla vastassa vaikka jo tunnin päästä. Pohjalla ollessaan taas on liian väsynyt ja pihalla kyetäkseen hakemaan apua.

Aallokossa rimpuilua on jatkunut jo niin pitkään. Esikoisen syntymästäkö lähtien? Ehkä aallokko kasvanut matkan varrella ja olen turtunut siihen? Oppinut jotenkin luovimaan ja tottunut siihen, että välillä mennään syvälle uppeluksiin. Sitten taas pinnalle hetkeksi ja kuvitelmaan siitä, että ehkä kaikki sittenkin on hyvin.

Mutta hei, nyt jumituin kirjoittamaan pahoista päivistä, vaikka oli tarkoitus kirjoittaa tästä iloisesta olosta ja hyvästä päivästä! Tänään osaan katsoa lapsiani oikeassa valossa ja nauttia heistä ja omasta äitiydestäni. Omalla tavallani. Hengittelen syvään ja yritän vain olla ajattelematta liikaa.
Tämä hetki on hyvä.

Huomenna menen lääkärille ja se tuntuu ihan hassulta - mennä nyt valittamaan masennusta, kun juuri nyt olen niin hyvällä mielellä. Toivottavasti lääkäri on fiksu ja tajuaa jotain muutakin kuin munkkilatinaa...