Psykologilla

Kävin tänään taas neuvolapsykologilla. Yhteensä kolmatta kertaa, mutta ensimmäistä kertaa yksin. Aiemmin kävimme yhdessä miehen kanssa (etsimme akuuteimpiin, lähinnä masennuksestani johtuviin parisuhdeongelmiin helpotusta). Melkein jo peruin sinne menon, sillä pelkäsin omia tunnepurkauksiani ja rankkaa jälkitilaa. Kaksi ensimmäistä käyntiä menivät lähinnä itkiessä ja häpesin itsehillintäni puutetta (ihan turhaan, tiedän). Nytkin yritin keksiä vaikka mitä tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä, vaikka toisaalta tiesinkin, että minun oli pakko mennä, ihan itseni takia.

Hyvin siellä meni. Sain puhuttua asioita ja vahvistusta sille, että tämä on nimenomaan synnytyksen jälkeistä masennusta eikä jotain muuta. Ja vaikka oma olo on kaikkea muuta kuin valoisa ja toiveikas, niin psykologi sanoi olevansa varma, että selviän tästä ja ennusteeni on hänen mielestään hyvä. Ehkä itsekin uskallan ajatella selviäväni, sitten joskus. Mitä muuta voisinkaan? Ajatus siitä, että tällainen olotila kestäisi hamaan maailman tappiin, on sietämätön.

Olen muutaman kerran onnistunut tunnistamaan masennuksen pahojen ahdistustilojen ja ajatusten aiheuttajaksi. Aiemmin olen aina ajatellut olevani hullu, huono äiti tai kamala ihminen. Nyt tiedän, että reagointitapani johtuu masennuksesta. Oikea minäni on jossain - en vielä tiedä missä - mutta se on siellä. En minä mihinkään ole hävinnyt, enkä olekaan täysin kurja ihminen. En minä oikeasti ole tällainen, hullu. Olen vain masentunut.

Puhuimme myös selviytymisstrategioista, ja minulle yksi sellainen on selkeä päivärutiini. Aikataulut, jotka aikanaan loin esikoisen syntymän jälkeen luomaan hänelle selkeää päivärytmiä, ovat nyt minun pelastusrenkaani. Epävarmuuden ja henkisen eksymisen hetkinä on helpompi mennä kellon ja rutiinien mukana. Tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu ja että jossain vaiheessa päivää lapset nukkuvat yhtaikaa. Samanaikaisista päiväunista olen todella onnellinen, sillä kesti monta kuukautta, jolloin he nukkuivat ja kukkuivat täysin eri rytmeissä - ei hetken lepoa päivän aikana.

Kalenteriin on varattu neljä seuraavaa käyntiä psykologilla ja olen niistä iloinen. Sen verran viisastuin tästä käynnistä, että seuraavia käyntejä varten kirjaan ylös ajatuksiani viikon varrelta. Muistini on nimittäin yhtä luotettava kuin keskivertopoliitikon kootut selitykset...

Tänään haluaisin vain pois

Tämä on taas paska päivä. Fiilis alkoi jo yöllä, kun kuopus taas valvotti. Jossain vaiheessa heittäydyin lastenhuoneen lattialle ja totesin ääneen, että nyt en enää jaksa yhtään. Että voi kunpa vain kuolisin, ja jos en kuole, niin tapan itseni (en kyllä voisi tehdä itselleni mitään). Mies huusi, että ole hiljaa äläkä puhu tuollaisia lasten kuullen. Sitten käänsi kylkeään ja jatkoi nukkumistaan. Minä menin yläkerran aulaan itkemään ja toivoin, että jokin voima saisi sydämeni pysähtymään siihen paikkaan. Välillä kävin tyynnyttämässä vauvaa ja sieltä lysähdin sängynreunalle, josta mies lopulta kippasi minut makuulleen. Puoli kahden aikaan katsoin kelloa, enkä ollut nukkunut vielä yhtään. Vielä pari herätystä ja seitsemältä vauva heräsi.
 
Aamulla kaikki tuntui lyijynraskaalle. Taas uusi pitkä päivä edessä, eikä jäsenissä tippaakaan voimaa. Pakko silti käydä hakemassa kuopus sängystään ja laittaa aamumaidot. Pakko etsiä vaatteet kummallekin lapselle ja huolehtia aamupalat pöytään. Vaikka mieluiten olisin käynnistänyt auton ja ajanut jonnekin kauas pois. Jonnekin, missä saisi nukkua ja olla yksin.

Huudan lapsille ja hermot menevät pienimmästäkin. Esikoinen kippasi vahingossa kahvinporoja lattialle ja karjuin kuin hyeena, että haluan pois luotanne ja vihaan teitä yli kaiken... Kuka edes voi huutaa lapsilleen sillä tavalla? Esikoinen on sovitteleva ja empaattinen - kriisin hetkellä tulee taputtamaan ja lohduttamaan, vaikka sen pitäisi olla toisin päin. Toivon, ettei tämä kaikkki ole vaikuttanut häneen liikaa.

Vaikka kyllä meillä näinä huutopäivinä sovitaankin. Pyydetään anteeksi ja halataan aina ennen pitkää. Lasten takia yritän hymyillä ja jutella, vaikka huulet tuntuvat kankeilta ja tahdottomilta. Korvatkin ovat kuin vereslihalla - en jaksa kuunnella esikoisen jatkuvaa pälätystä ja kysymyksiä. Käsken välillä olla hiljaa ja toivon, että joku tulisi hakemaan lapset pois. Haluaisin itsekin pois. Ihan mihin vaan, kunhan saisin olla yksin ja rauhassa.

Miksi minä?

Olen viime päivinä hakannut päätäni seinään, tuntenut itseni täydellisen epäonnistuneeksi ihmiseksi ja äidiksi sekä ihmetellyt: miksi juuri minä? Vaikkapa toisaalta - miksi en juuri minä... Kuullessani jonkun muun ihmisen masentuneen, en ole osannut ajatella, että hän olisi millään lailla muita huonompi tai epäonnistuneempi. Silti omalla kohdalla tämä kaikki tuntuu siltä, kuin olisin pahemman kerran epäonnistunut elämässäni. Ikään kuin olisin huonommuuttani tai heikkouttani joutunut näihin mustiin syövereihin. Etten edes sen verran osaa olla ihmisiksi, että eläisin tyytyväisenä tätä elämääni. Pitää mennä heittäytymään hankalaksi ja masentua...

Olen etsinyt tietoa, lukenut vertaiskokemuksia keskustelupalstoilta ja kahlannut läpi kirjaa, jossa synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneet naiset kertovat kokemuksistaan. On ollut lohdullista huomata, etten olekaan ainoa, joka tuntee ja kokee asiat näin omituisesti. On muitakin jotka elävät kuin sumussa tai syvyyksissä. Tai haluavat kuolla tai vähintään lahjoittaa lapsensa ensimmäiselle vastaantulijalle. (Sanottakoon, että varmaan jokainen äiti tuntee joskus mielihalua tyrkätä lapsensa jonkun ventovieraan mukaan, mutta masentunut toivoisi melkeinpä päivittäin, että joku muu tulisi ja ottaisi lapset huolehtiakseen.)

Miksi sitten juuri minä? Vaikka minun muka piti olla emotionaalisesti niin hyvä, että osaisin käsitellä omia tunteitani mennen tullen..? Ja niin järkevä ja käytännöllinen, että olisin kuin kotonani lapsiperheen arjessa. Ja sitten olenkin täysin hukassa tämän kaiken kanssa. Tuntien halua karata, kuolla tai vähintään kieltäytyä nousemasta sängystä.

Ylipäätään olen aina ollut mestari syyllistymään ja välttelemään avun pyytämistä. Siihen vielä ripaus ylisuorittamista ja järjestelmällisyyden rakastamista. Lapsen kanssahan oikein mikään ei mene oletetussa marssijärjestyksessä. Jos vielä perusluonteessa on aimo annos melankoliaa, niin jonkinlaiset perustukset sairaudelle lienee jo valmiina.

Listaanpa vielä muita itseeni sopivia tekijöitä, joiden olen tajunnut altistavan synnytyksen jälkeiselle masennukselle:

• Imetysvaikeudet 
  Esikoisen kanssa ei meinannut imetys lähteä käyntiin ja jo laitoksella tuli tunne, että olen varmaan aika onneton, kun en osaa luonnostaan imettää lastani.
   
• Synnytys, joka ei vastaa äidin mielikuvia 
  Vaikka ymmärsin, ettei synnytyksiä voi millään lailla suunnitella etukäteen, olin kuitenkin kuvitellut hallitsevani itseni paremmin. Molemmilla kerroilla olin totaalisen avuton mm. sydänäänten laskiessa, enkä saanut vaikuttaa lainkaan esim. synnytysasentoon. Lapsen etu menee toki aina edelle, mutta silti tunsin olevani kuin jokin tuotantoeläin kaiken sen kivuliaan kopeloinnin, tökkimisen ja runnomisen takia. 
    
• Synnytykseen liittyneet komplikaatiot  
  Kuten sanottu, molemmilla synnytyskerroilla vauvan sydänäänet laskivat ja oltiin valmiina hätäsektioon. Onneksi niihin ei tarvinnut ryhtyä. Miten huonoksi äidiksi olisinkaan tuntenut itseni, jos en olisi edes osannut synnyttää alateitse...
      
• Vastasyntyneen kotiutumista lykkäävä sairaus 
  Kuopus joutui päivän ikäisenä lastenosastolle antibioottihoitoon kuuden päivän ajaksi, ja minut kotiutettiin toisen sairaalayön jälkeen. Erossa oli olo raastava kokemus. Kun olin sairaalassa, tunsin surua kotona olevan esikoisen takia. Kun olin kotona, tunsin olevani huono äiti, kun en päivystänyt vauvan vierellä.  
     
• Lapsen "vaikea temperamentti"  
  Esikoisella oli koliikkia ensimmäiset 3 kk ja illat olivat yhtä huutoa. Lisäksi hän nukkui koko vauva-ajan äärettömän huonosti ja oli muutoinkin varsin tyytymätön tapaus. Tuntemamme aurinkoinen poika alkoi tulla esille lähemmäs vuoden ikää.
  Myös kuopus on ollut äärettömän huono nukkuja, vaikka muuten onkin ns. helppo vauva.
      
• Muut samanaikaiset suuret stressitekijät  
  Neljän vuoden sisään olemme muuttaneet kolme kertaa, ostaneet oman ensimmäisen talon (todella väsyttävä ja pitkä prosessi),  miehellä oli lyhyt ja stressaava työttömyysjakso eikä itselläni ei ole työpaikkaa alla (irtisanouduin, kun muutimme ennen esikoisen syntymää nykyiselle seudulle).
     
• Puuttuva perheen ulkopuolinen tuki stressi- ja ongelmatilanteissa  
  Varsinkaan käytännön apua lasten- ja kodinhoitoon on ollut vaikea saada, kun ns. turvaverkko on melko harva

- - -

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin vain parantua ja olla taas normaali oma itseni (jota en enää oikein edes muista). Haluaisin nauttia lasten olemassaolosta kunnolla ja päästä eroon mustasta ajatusmaailmastani. En vielä tiedä miten tervehtyminen onnistuu ja kauanko se kestää. Toivon parasta, mutta varaudun pahimpaan. Vai voiko siihen edes varautua?

PS. Tänään on ollut hyvä päivä. En ole kertaakaan menettänyt hermojani, ainakaan pahasti. Väsymyksestä huolimatta olen jaksanut puuhata lastenkin kanssa kiitettävästi. Huominen voi taas olla jotain ihan muuta.

Päätös

Vaikka tällä hetkellä rimpuilen syvissä vesissä ja elämänilo hukassa, olen päättänyt löytää tieni takaisin valoon. Sairastan synnytyksen jälkeistä pitkittynyttä masennusta ja yritän oppia tulemaan toimeen itseni ja sairauteni kanssa. Olen kiinni avun syrjässä, ensimmäistä kertaa äidiksi tulon jälkeen. Todennäköisesti aloin luisua kohti mustia sielunmaisemia jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen, kesällä 2008. Puolitoista vuotta sitten, kesällä 2009, ymmärsin olotilani masennukseksi, mutten osannut/jaksanut hakea apua. Sen jälkeen on ollut valoisampiakin hetkiä, mutta alamäki on ollut vääjäämätön.

Pari viikkoa sitten oli pakko hakeutua lääkäriin pahojen rytmihäiriöiden vuoksi - tuntui, että kuolisin, ellen saisi apua. Itkin lääkärille loputtoman pahaa oloani, sain beetasalpaajia ja käskyn varata ajan neuvolapsykologille. Tuskin olisin saanut mentyä, ellei mies olisi varannut meille yhteistä aikaa. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että edes joku ymmärtää miten suunnattoman hirveää oloa poden.

Olen toiveikas, mutta pelokas. Edessä on pitkä ja rankka tie, mutta se on käytävä, sillä takaisin pimeään en enää halua kääntyä. Haluan uskoa selviäväni ja tämä blogi olkoon päiväkirjani, eräänlainen terapiamuotoni ja pieni valopilkkuni.