Kirjoittaminen on jäänyt pitkäksi aikaa. On ollut täysinäistä arkea ja bonuksena vatsa- ja räkätauteja. Mutta mieli on silti vahvasti plussalla, siitä olen iloinnut! Tuntuu kuin näkisin taas maailman enemmän sellaisena kuin se oikeasti on. Enää pariin viikkoon en ole ajatellut kuolemaa missään muodossa enkä toivonut sydänkohtausta tai rekan alle jäämistä - aika karuja juttuja sitä on tullutkin toivottua, kun jäin jälkikäteen ajattelee...
Arki on täyttä työtä, mutta jaksan sen nyt. Yötkin. Lääkkeet toimivat enkä ole saanut niistä sivuvaikutuksia. Olo on ollut päivä päivältä parempi. Elämä ei ole enää pelkkää mustaa masennusmöykkyä ja tuskaisaa ahdistusta. Ihmisetkin ovat ehkä sittenkin enimmäkseen ihan mukavia. Etenkin nämä omat ihmiset!
Masennuksen syövereissä olin varma, että ihmiset näkevät minusta kilometrin päähän, että olen ihan surkea ja epäonnistunut äiti. En pitänyt mitenkään mahdollisena, että kukaan pitäisi minusta tai haluaisi tavata minua. Jos joku katsoi minuun päin, ajattelin sen aina johtuvan siitä, että olen jotenkin vastenmielinen.
Nyt, kun oma olo parempi ja valoisampi, jo tässä maailmassa läsnä, on ihmisten kanssa oleminenkin taas mukavaa. En märehdi koko ajan omaa napaani tai väkisin luokittele itseäni epäonnistuneeksi. Enkä enää usko, että muutkaan automaattisesti pitävät minua luuserina.
Olen takaisin taas tässä maailmassa. Tuntuu kuin olisi hypännyt pois mustasta aukosta, syvältä masennuksen syövereistä. Olen niin onnellinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti