Sitten suuri osa elämästä on sellaista laimeaa ja haileaa hattaraa. Muisti ei toimi, olo on kuin elämää suuremmassa krapulassa, väsymys painaa - mutta tsemppaamalla jotenkin selviää aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja sitten on niitä hyviä päiviä, jolloin näkee jopa auringonpilkahduksia ja jaksaa nauraa. Silloin sitä melkein voisi kuvitella olevansa terve. Ja juuri niiden hyvien päivien takia jätin aikoinani hakematta apua. Kuvittelin olevani sittenkin ihan ok. Onhan niitä väsyneitä päiviä kenellä tahansa, kyllä tämä tästä, ihan hyvinhän minä jaksan. Kuitenkin seuraava aallonpohja voi olla vastassa vaikka jo tunnin päästä. Pohjalla ollessaan taas on liian väsynyt ja pihalla kyetäkseen hakemaan apua.
Aallokossa rimpuilua on jatkunut jo niin pitkään. Esikoisen syntymästäkö lähtien? Ehkä aallokko kasvanut matkan varrella ja olen turtunut siihen? Oppinut jotenkin luovimaan ja tottunut siihen, että välillä mennään syvälle uppeluksiin. Sitten taas pinnalle hetkeksi ja kuvitelmaan siitä, että ehkä kaikki sittenkin on hyvin.
Mutta hei, nyt jumituin kirjoittamaan pahoista päivistä, vaikka oli tarkoitus kirjoittaa tästä iloisesta olosta ja hyvästä päivästä! Tänään osaan katsoa lapsiani oikeassa valossa ja nauttia heistä ja omasta äitiydestäni. Omalla tavallani. Hengittelen syvään ja yritän vain olla ajattelematta liikaa.
Tämä hetki on hyvä.
Huomenna menen lääkärille ja se tuntuu ihan hassulta - mennä nyt valittamaan masennusta, kun juuri nyt olen niin hyvällä mielellä. Toivottavasti lääkäri on fiksu ja tajuaa jotain muutakin kuin munkkilatinaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti