Miksi minä?

Olen viime päivinä hakannut päätäni seinään, tuntenut itseni täydellisen epäonnistuneeksi ihmiseksi ja äidiksi sekä ihmetellyt: miksi juuri minä? Vaikkapa toisaalta - miksi en juuri minä... Kuullessani jonkun muun ihmisen masentuneen, en ole osannut ajatella, että hän olisi millään lailla muita huonompi tai epäonnistuneempi. Silti omalla kohdalla tämä kaikki tuntuu siltä, kuin olisin pahemman kerran epäonnistunut elämässäni. Ikään kuin olisin huonommuuttani tai heikkouttani joutunut näihin mustiin syövereihin. Etten edes sen verran osaa olla ihmisiksi, että eläisin tyytyväisenä tätä elämääni. Pitää mennä heittäytymään hankalaksi ja masentua...

Olen etsinyt tietoa, lukenut vertaiskokemuksia keskustelupalstoilta ja kahlannut läpi kirjaa, jossa synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneet naiset kertovat kokemuksistaan. On ollut lohdullista huomata, etten olekaan ainoa, joka tuntee ja kokee asiat näin omituisesti. On muitakin jotka elävät kuin sumussa tai syvyyksissä. Tai haluavat kuolla tai vähintään lahjoittaa lapsensa ensimmäiselle vastaantulijalle. (Sanottakoon, että varmaan jokainen äiti tuntee joskus mielihalua tyrkätä lapsensa jonkun ventovieraan mukaan, mutta masentunut toivoisi melkeinpä päivittäin, että joku muu tulisi ja ottaisi lapset huolehtiakseen.)

Miksi sitten juuri minä? Vaikka minun muka piti olla emotionaalisesti niin hyvä, että osaisin käsitellä omia tunteitani mennen tullen..? Ja niin järkevä ja käytännöllinen, että olisin kuin kotonani lapsiperheen arjessa. Ja sitten olenkin täysin hukassa tämän kaiken kanssa. Tuntien halua karata, kuolla tai vähintään kieltäytyä nousemasta sängystä.

Ylipäätään olen aina ollut mestari syyllistymään ja välttelemään avun pyytämistä. Siihen vielä ripaus ylisuorittamista ja järjestelmällisyyden rakastamista. Lapsen kanssahan oikein mikään ei mene oletetussa marssijärjestyksessä. Jos vielä perusluonteessa on aimo annos melankoliaa, niin jonkinlaiset perustukset sairaudelle lienee jo valmiina.

Listaanpa vielä muita itseeni sopivia tekijöitä, joiden olen tajunnut altistavan synnytyksen jälkeiselle masennukselle:

• Imetysvaikeudet 
  Esikoisen kanssa ei meinannut imetys lähteä käyntiin ja jo laitoksella tuli tunne, että olen varmaan aika onneton, kun en osaa luonnostaan imettää lastani.
   
• Synnytys, joka ei vastaa äidin mielikuvia 
  Vaikka ymmärsin, ettei synnytyksiä voi millään lailla suunnitella etukäteen, olin kuitenkin kuvitellut hallitsevani itseni paremmin. Molemmilla kerroilla olin totaalisen avuton mm. sydänäänten laskiessa, enkä saanut vaikuttaa lainkaan esim. synnytysasentoon. Lapsen etu menee toki aina edelle, mutta silti tunsin olevani kuin jokin tuotantoeläin kaiken sen kivuliaan kopeloinnin, tökkimisen ja runnomisen takia. 
    
• Synnytykseen liittyneet komplikaatiot  
  Kuten sanottu, molemmilla synnytyskerroilla vauvan sydänäänet laskivat ja oltiin valmiina hätäsektioon. Onneksi niihin ei tarvinnut ryhtyä. Miten huonoksi äidiksi olisinkaan tuntenut itseni, jos en olisi edes osannut synnyttää alateitse...
      
• Vastasyntyneen kotiutumista lykkäävä sairaus 
  Kuopus joutui päivän ikäisenä lastenosastolle antibioottihoitoon kuuden päivän ajaksi, ja minut kotiutettiin toisen sairaalayön jälkeen. Erossa oli olo raastava kokemus. Kun olin sairaalassa, tunsin surua kotona olevan esikoisen takia. Kun olin kotona, tunsin olevani huono äiti, kun en päivystänyt vauvan vierellä.  
     
• Lapsen "vaikea temperamentti"  
  Esikoisella oli koliikkia ensimmäiset 3 kk ja illat olivat yhtä huutoa. Lisäksi hän nukkui koko vauva-ajan äärettömän huonosti ja oli muutoinkin varsin tyytymätön tapaus. Tuntemamme aurinkoinen poika alkoi tulla esille lähemmäs vuoden ikää.
  Myös kuopus on ollut äärettömän huono nukkuja, vaikka muuten onkin ns. helppo vauva.
      
• Muut samanaikaiset suuret stressitekijät  
  Neljän vuoden sisään olemme muuttaneet kolme kertaa, ostaneet oman ensimmäisen talon (todella väsyttävä ja pitkä prosessi),  miehellä oli lyhyt ja stressaava työttömyysjakso eikä itselläni ei ole työpaikkaa alla (irtisanouduin, kun muutimme ennen esikoisen syntymää nykyiselle seudulle).
     
• Puuttuva perheen ulkopuolinen tuki stressi- ja ongelmatilanteissa  
  Varsinkaan käytännön apua lasten- ja kodinhoitoon on ollut vaikea saada, kun ns. turvaverkko on melko harva

- - -

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin vain parantua ja olla taas normaali oma itseni (jota en enää oikein edes muista). Haluaisin nauttia lasten olemassaolosta kunnolla ja päästä eroon mustasta ajatusmaailmastani. En vielä tiedä miten tervehtyminen onnistuu ja kauanko se kestää. Toivon parasta, mutta varaudun pahimpaan. Vai voiko siihen edes varautua?

PS. Tänään on ollut hyvä päivä. En ole kertaakaan menettänyt hermojani, ainakaan pahasti. Väsymyksestä huolimatta olen jaksanut puuhata lastenkin kanssa kiitettävästi. Huominen voi taas olla jotain ihan muuta.