Vaikka tällä hetkellä rimpuilen syvissä vesissä ja elämänilo hukassa, olen päättänyt löytää tieni takaisin valoon. Sairastan synnytyksen jälkeistä pitkittynyttä masennusta ja yritän oppia tulemaan toimeen itseni ja sairauteni kanssa. Olen kiinni avun syrjässä, ensimmäistä kertaa äidiksi tulon jälkeen. Todennäköisesti aloin luisua kohti mustia sielunmaisemia jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen, kesällä 2008. Puolitoista vuotta sitten, kesällä 2009, ymmärsin olotilani masennukseksi, mutten osannut/jaksanut hakea apua. Sen jälkeen on ollut valoisampiakin hetkiä, mutta alamäki on ollut vääjäämätön.
Pari viikkoa sitten oli pakko hakeutua lääkäriin pahojen rytmihäiriöiden vuoksi - tuntui, että kuolisin, ellen saisi apua. Itkin lääkärille loputtoman pahaa oloani, sain beetasalpaajia ja käskyn varata ajan neuvolapsykologille. Tuskin olisin saanut mentyä, ellei mies olisi varannut meille yhteistä aikaa. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että edes joku ymmärtää miten suunnattoman hirveää oloa poden.
Olen toiveikas, mutta pelokas. Edessä on pitkä ja rankka tie, mutta se on käytävä, sillä takaisin pimeään en enää halua kääntyä. Haluan uskoa selviäväni ja tämä blogi olkoon päiväkirjani, eräänlainen terapiamuotoni ja pieni valopilkkuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti