Toiveikkaana

Jännitin keskiviikkoista lääkärikäyntiä. Pelkäsin itkeväni ja ajattelin, etten saisi kerrottua mitään järkevää. Jännitin sitäkin, kun lääkäreiden kanssa ei aina synkkaa. Jos huono tuuri käy, voi vastassa olla tunnekylmä ja ymmärtämätön ihminen. Onneksi tällä kertaa oli hyvä lääkäri. Riittävän empaattinen ja riittävän etäinen samalla kertaa. En itkenyt edes, osasin puhua ilman isompia pätkimisiä ja sain kaksi lääkereseptiä. Tärkeämpi niistä oli mielialalääkitys (serotoniinin takaisinoton estolääkitys) ja toinen nukahtamislääke niitä öitä varten, kun mies pystyy hoitamaan vauvan heräämiset.

Mieliala on ollut parempi ja tasaisempi. Pelkäsin sivuvaikutuksia, mutta lienen säästynyt isoimmilta, ainakin toistaiseksi. Parina ensimmäisenä päivänä tunsin hetkittäistä "ulkopuolisuutta" elämästäni. Ikäänkuin olisin tarkkaillut itseäni parin metrin päästä: tuossa tuo menee lasten kanssa leikkipuistoon ja yrittää jutella järkeviä toisen äidin kanssa. Ajattelin sitäkin, että mitähän se toinen olisi mahtanut ajatella, kun olisin esitellyt itseni: "Hei, olen hullu ja syön mielialalääkkeitä" :D 

Olen toiveikas, mutta kuten sanotaan - toivo parasta ja varaudu pahimpaan. Voi tulla mitä vain. Toivon kuitenkin niin kovasti, että pahin olisi jo takana ja saisin alleni kiinteää maata. Jos jotain positiivista tästä kaikesta haluaa etsiä, niin ainakin haluan uskoa, että tämän jälkeen itsetuntemukseni on karttunut roimasti. Kuten psykologikin sanoi, niin isot elämänkriisit pakottavat muuttamaan ajattelu- ja/tai toimintatapoja. En halua ajatella käyneeni (sillä ajattelen pahimman todella olevan jo mennyttä) niin pohjalla ihan turhan takia. Ainakin yksi asia on varmaa: iloitsen entistä enemmän jokaisesta hyvästä päivästä! Onni on niin särkyvää...