Tämä on taas paska päivä. Fiilis alkoi jo yöllä, kun kuopus taas valvotti. Jossain vaiheessa heittäydyin lastenhuoneen lattialle ja totesin ääneen, että nyt en enää jaksa yhtään. Että voi kunpa vain kuolisin, ja jos en kuole, niin tapan itseni (en kyllä voisi tehdä itselleni mitään). Mies huusi, että ole hiljaa äläkä puhu tuollaisia lasten kuullen. Sitten käänsi kylkeään ja jatkoi nukkumistaan. Minä menin yläkerran aulaan itkemään ja toivoin, että jokin voima saisi sydämeni pysähtymään siihen paikkaan. Välillä kävin tyynnyttämässä vauvaa ja sieltä lysähdin sängynreunalle, josta mies lopulta kippasi minut makuulleen. Puoli kahden aikaan katsoin kelloa, enkä ollut nukkunut vielä yhtään. Vielä pari herätystä ja seitsemältä vauva heräsi.
Aamulla kaikki tuntui lyijynraskaalle. Taas uusi pitkä päivä edessä, eikä jäsenissä tippaakaan voimaa. Pakko silti käydä hakemassa kuopus sängystään ja laittaa aamumaidot. Pakko etsiä vaatteet kummallekin lapselle ja huolehtia aamupalat pöytään. Vaikka mieluiten olisin käynnistänyt auton ja ajanut jonnekin kauas pois. Jonnekin, missä saisi nukkua ja olla yksin.
Huudan lapsille ja hermot menevät pienimmästäkin. Esikoinen kippasi vahingossa kahvinporoja lattialle ja karjuin kuin hyeena, että haluan pois luotanne ja vihaan teitä yli kaiken... Kuka edes voi huutaa lapsilleen sillä tavalla? Esikoinen on sovitteleva ja empaattinen - kriisin hetkellä tulee taputtamaan ja lohduttamaan, vaikka sen pitäisi olla toisin päin. Toivon, ettei tämä kaikkki ole vaikuttanut häneen liikaa.
Vaikka kyllä meillä näinä huutopäivinä sovitaankin. Pyydetään anteeksi ja halataan aina ennen pitkää. Lasten takia yritän hymyillä ja jutella, vaikka huulet tuntuvat kankeilta ja tahdottomilta. Korvatkin ovat kuin vereslihalla - en jaksa kuunnella esikoisen jatkuvaa pälätystä ja kysymyksiä. Käsken välillä olla hiljaa ja toivon, että joku tulisi hakemaan lapset pois. Haluaisin itsekin pois. Ihan mihin vaan, kunhan saisin olla yksin ja rauhassa.
4 kommenttia:
Hei rouva R, hienoa, että olet perustanut blogin. Itse olen myös synnytyksen jälkeistä masennusta sairastava. Olen toipumisessa kohtuu hyvässä vaiheessa, kiitos paikkakuntani neuvola/terveysaseman/kotipalvelun huolenpidon. Minulle kaikkein tärkein ja toipumistani edistävä keino rankimpana aikana oli nimenomaan blogini, jonka perustin silloin, viime syksynä, kun musta verho laskeutui ylleni. Minulla kaksi raskautta, joista jälkimmäinen kaksoisraskaus. Myös minulla ensimmäisen jälkeen oli jonkinasteista masennusta, en tiedostanut sitä, kaksosten syntymän jälkeen paljon voimakkaampi.Minulla myös ennen raskauksia todettu ahdistuneisuushäiriö ja masennuksen oireita. Olen onneksi päässyt avun piiriin nyt ajoissa, silloin kun kaksoset oli 2kk.
Toivon sinulle voimia ja valoa. Uskon, että selviät!
Päivä kerrallaan. Jokainen pienikin asia, minkä jaksat tehdä lastesi hyväksi ovat kullan arvoisia. Oman kokemukseni perusteella kannustaisin panostamaan omaan aikaan, jos se vain suinkin on mahdollista järjestää. Itsellä se oli voimia antavaa, kun pääsi neljän seinän sisältä yksin pois, ihan mitä tahansa tekemään. Huomasin, että elänhän minä ja on muutakin elämää ja rooleja kuin äitiys. Se on vain yksi osa elämää, vaikka tärkeä ehkä onkin.
Tervetuloa seuraamaan Lasiperhonen blogiani!
T. Kaisa
Kiitos KAISA kommentistasi, kiva kun kävit täällä :) Vaikkei tätä ahdistusta toivoisi kenellekään, niin on jotenkin lohdullista lukea muiden kokemuksista ja huomata, ettei tosiaan ole ainoa.
Yritän tosiaan tästä lähtien pitää paremmin huolta siitä, että saan omaakin aikaa. Olen ehkä liiankin kiltti ja tunnollinen, ja kuvittelen, ettei maailma pyöri ilman minua... Huono yhdistelmä, kun vauvakin nukkuu huonosti ja kaikki pyörii 24/7 kodin ja lasten ympärillä.
SEuraan varmasti blogiasi!
Halauksin, RouvaR
Aivan. Samoin minä, olen myös ollut aina kiltti ja tunnollinen. Luulen, että se piirre on myös osaltaan vaikuttanut uupumiseeni ja masennukseeni. Olen oppinut, että tärkeää on terveellä tavalla rakastaa itseä ja hoitaa itseä, antaa itselle aikaa. Aina kun lähden kotoa yksin, ja poden huonoa omaa tuntoa, lohdutan itseäni, "kun tällä tavalla hoidan itseäni, hoidan samalla lapsiani, koska palattuani ehkä jaksan paremmin hoitaa lapsiani ja olla läsnä" aina se ei tehoa syyllisyyden tunteeseeni. Niin ja toi luottamus muihin ihmisiin on mulla ollut vaikeaa,että jättää lapset ventovieraiden hoiviin...
"miten lapset voi pärjätä
ilman minua". On ollut "ilo" huomata, ettei sitä olekaan ihan korvaamaton.
Toi on varmasta rankkaa, kun vauva nukkuu huonosti. Vie paljon voimavaroja kaiken muun lisäksi.
Voimahalit, Kaisa
Tuttuja tuntemuksia!
Minullekin on tosi vaikea ajatella, että kukaan muu osaisi hoitaa lapsiamme. Ei oikein mieskään, mukamas. Pitäisi oppia luottamaan, että maailma pyörii ilman minuakin.
Ja vaikka teoriassa tiedän, että olisi tärkeää huolehtia itsestään ja ottaa omaa aikaa, niin miksi ihmeessä se on niin vaikeaa, jopa ylitsepääsemätöntä? Ja miksi sitä pitääkin potea syyllisyyttä, jos joskus lähtee viettämään omaa aikaa.
Kiitos haleista ja tsempityksestäsi, se tuntuu todella mukavalta!
Lähetä kommentti